Mistäkö luopuisin vapaaehtoisesti. Voi hyvänen aika, sitä ei tarvitse kauaa miettiä. Olen saanut varmasti koko sukuni taakan kannettavakseni, koska äitini ei myönnä sitä, siskoni ei myönnä sitä, ei edes tätini ole mielestään kokenut sitä. Siispä minun kohtaloni on ollut ja on kantaa koko suvun riesa.

 

Olen perusterve ihminen, niin ainakin viimeisessä epikriisissäni lukee, mutta silti joudun käymään joka kolmen kuukauden välein apteekissa.

 

45- vuotiaana sain kiusallisen vaivan, joka vaatii katkeamatonta lääkitystä. Välillä olen keskeyttänyt lääkehoidon toivoen, että tautini olisi jo parantunut ja voisin elää normaalin vanhuuden. Mutta katin kontit! Vaiva tuntuu vain keränneen uusia voimia. Lääketokkurasta selvittyään se iskee entistä kovemmalla teholla. Luulen että se on narkkari, ja leppyy vasta jokapäiväisen napin saatuaan.

 

Kerroin kerran lääkärisedälle vaivastani ja kysyin: Voiko tätä parantaa ja kauanko minun on siedettävä vierastani. Hän antoi kovin diplomaattisen vastauksen, jonka viimeinen lause jäi eritoten mieleeni: Joillakin koko loppuelämän!

 

Ilman lääkitystä se kiusaa minua yötä päivää, jokaiselle tunnille se koettelee hermojani äärimmäisyyksiin saakka. Aiheuttaa kiukunpuuskia, unettomuutta ja nuotion tuntuista poltetta, alkaen korvista, mennen varpaisiin saakka.

 

Hyväkin ystävä voi kävellä pois, mutta tämä kaveri pysyy.